Rehellisesti sanottuna en osannut odottaa, että näin voisi käydä. Harvassa olivat ne tietäjät, jotka osasivat ennustaa etukäteen Eero Kilpeläisen eeppistä jäätymistä, joka hakee kaltaistaan seurahistoriassa. Sanonta kuuluu, että joukkueena voitetaan ja joukkueena hävitään. Toinen sanonta sanoo myös, että maalivahti on puoli joukkuetta. Jääkiekon kirjoittamattomia sääntöjä noudattaen ei valmennusjohto eikä pelaajisto lähtenyt nimeämään syyllisiä vaan liputti ensimmäisen sanonnan puolesta. Meillä kannattajilla ei kuitenkaan vastaavaa lojaalisuusvelvoitetta ole, joten voin sanoa henkilökohtaisena mielipiteenäni, että Eero Kilpeläinen on lähes yksinään pääsyyllinen tämän vuosituhannen suurimpaan pudotuspelifloppiin.
En koe katkeruutta joukkuetta kohtaan, en näe mitään suurta syytä syyllistää kenttäpelaajia tästä. He taistelivat vähintään neljä peliä viidestä todella miehekkäästi läpi sarjan ja hallitsivat kiekollista pelaamista mennen tullen. Tehottomuudesta voi antaa kritiikkiä, mutta rehellisyyden nimissä peli menee varmasti puskemiseksi, jos toinen joukkue ainoastaan sumputtaa ja toisaalta omissa kolisee jokaisella maskittomalla siniviivarannelaukauksella, kun omassa päässä maalinsuulla seisova kaveri – josta en voi käyttää enää nimitystä maalivahti – ei ota kiinni rantapalloakaan. Toisaalta valmennuksen pelinappulat olivat myös varsin vähässä, koska todella kovan tason kakkosmaalivahtia ei ollut käytössä, minkä vuoksi piti riskillä yrittää palauttaa Kilpeläisen itseluottamusta edes keskinkertaiselle tasolle.
Jälkiviisas on aina helppo olla. Totuus on kuitenkin se, että sormea heristelevä minähän sanoin -besserwisseröinti ei vie seuraa yhtään eteenpäin tulevaisuudessa. Ainoa oikea tapa käsitellä asia, on ottaa virheistä opiksi ja tehdä asiat entistä paremmin tulevina kausina. Se tarkoittaa myös sitä, että Eero Kilpeläinen ei voi pelata enää otteluakaan Jokereiden ykkösmaalivahtina jatkosopimuksestaan huolimatta. Tiukan paikan tullen ei aitoa luottamusta tällaisen romahtamisen jälkeen enää löydy joukkuekavereilta, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokaan. Toisaalta kakkosmaalivahtina ei voi olla periaatteessa parhaassa peli-iässä oleva maalivahti, joka on hankittu ykkösvahdiksi, mutta on ripuloinut itsensä availemaan luukkua ilman suuria tulevaisuuden tavoitteita. Ammattilaisurheilussa on tulosvastuu. Jokereiden kaltainen seura ei voi toimia harjoittelupaikkana hermoherkälle maalivahdille, kun joukkueen pelaajapalkkoihin investoidaan muutoin kolme miljoonaa kaudessa.
Vaikka kausi päättyi valtavaan pettymykseen, joka tulee seuraamaan meitä seurahistoriassamme synkkänä episodina, pitää kuitenkin yrittää edelleen nähdä iso kuva. Vaikka organisaatio onkin kriittisessä tilassa sen suhteen, kuka seuraa Kekäläisen rakennustyötä, on sen perusteet kuitenkin vahvemmalla pohjalla kuin vuosiin. Pelillinen identiteetti on palautettu takaisin ja valmennuksen oppirahat on toivottavasti myös nyt maksettu. Pelaajarunkokin pysyy pääosin kasassa. Kausi päättyi, mutta tulevaisuudelta ei pudonnut pohja pois.
Entäpä mitä kaudesta lopulta jäi mieleen? Negatiiviset ensin. Putoaminen puolivälierissä ja Kilpeläisen eeppinen jäätyminen. Näiden lisäksi jengin uskomattoman huono rekordi vieraspeleissä muutoin vahvalla kaudella. Fanit pääsivät Stadin ulkopuolelle suuntautuneilla vierasmatkoilla todistamaan voittoa tasan yhden kerran. Positiivisella puolella puolestaan on mainittava erityisesti Erik Karlsson. Aivan käsittämätön kaveri, joka teki jäällä suunnilleen ihan mitä halusi. Kenties dominoivin pelaaja, joka on koskaan esiintynyt Jokereissa ja on aiheesta maailman paras hyökkäävä puolustaja. Muutenkin parhaimmillaan joukkueen pelaaminen oli tällä kaudella hienoa jokerikiekkoa, eikä otteluissa käyminen tuntunut koskaan pakkopullalta. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: Eteläpääty. Loistava tunnelma, asenteella läpi kauden. Pitäkää siitä kiinni, sillä vaikka juuri nyt jokerifanius tuntuu jälleen elinkautiselta, matka kuitenkin jatkuu. Nähdäkseen sateenkaaren on kuljettava sateen läpi. Kiitokset kuluneesta kaudesta ja hyvää kesälomaa.
Järvelä
