Ilon kautta

Suomen Urheilugaala valitsee jälleen tammikuussa vuoden sykähdyttävimmän urheilutapahtuman. Todennäköisesti tämän tittelin vie koko kansan kultapoika salibandyveivillään, jonka ansiosta Suomi pääsi vetäisemään mäyräkoiran pahvit päähän ja ajelemaan pillurallia kotokylänsä pääraitille. Aktiivisesti lajia seuraaville faneille, jotka elävät tunteella seuransa mukana koko pitkän kauden, tuo oli kapteeniamme lainaten vain pientä balsamia haavoille – nimenomaan pientä. Tai lähinnä se, että seuraamme edustaneet pelaajat pokkasivat maailmanmestaruuden kevään pettymyksen jälkeen. Ei oikeastaan juuri muuta.

Mikä sitten on ollut oikeasti kuluneen urheiluvuoden sykähdyttävin hetki tähän mennessä (tiedostan, että European Trophyn lopputurnaus on vielä edessä)? Se muisto, joka on painunut mieleen, ja jota muistellaan vielä vuosia tapahtuneen jälkeen? Minulle henkilökohtaisesti se on ollut Zoltán Hetényin debyytti Jokereissa. Sympaattisen unkarilaisen taistelijan nousu on tarina, jota ei vain yksinkertaisesti voi olla katselematta ilman, että nousee hymy suupieliin.

Katselimme viime viikolla parin fanin kanssa vieraspeliä Lukkoa vastaan televisiosta. Keskiviikkoilta ja vastustaja olivat sellaisia, ettei niiden loppupeleissä juuri pitäisi sytyttää. Jokereilla vieläpä alla pitkä tappioputki ja peli oli pitkään näyttänyt yhtä synkältä kuin parhaillaan ulos vilkaistessa. Ei suuria odotuksia, eikä suuria tunteita, kunnes valmennusjohto antaa vihdoin näyttöpaikan K-Vantaassa vaikean alun jälkeen viime peleissä hyvin esiintyneelle Hetényille.

Kaverin tekniikka muistuttaa lähinnä jotain pihalätkä- ja salibandymaalivahdin sekoitusta, mutta niin tämä vain nappaa kiekot kiinni yksi toisensa perään. Nappaa vielä ohessa syöttöpisteenkin. Summerin soidessa veskarimme on maalilla kädet levällään ja koko joukkue ryntää onnittelemaan. Ottelun jälkeisessä haastattelussa Zolt on iloinen kuin ilmapallo, huokuu onnea ja samalla kuitenkin kehuu nöyrästi pelikavereitaan, vaikka todellisuudessa juuri hän oli se pelaaja, joka sytytti jengin pelaamaan voiton hänelle – käänsi syöksykierteen ja synkkyyden positiivisuudellaan. Ja sai muuten samalla nämä kolme pettymysten karaisemaa kannattajaa huokumaan intoa kuin pikkupojat.

Samana iltana välittömästi ottelun päätyttyä jokerifanit tyhjentävät nettikaupat Unkarin lipuista, joista ensimmäinen vilahti jo perjantaina Oulussa pelatussa vierasmatsissa Sakari Kuosmasen vetämän Finlandian soidessa. Sama saaga sai jatkoa sunnuntaina Areenassa voitokkaassa SaiPa-ottelussa, jossa lippuja oli Eteläpäädyssä lukuisia, ja Zoltille vedetyt kannustushuudot raikuvat. Ottelun jälkeen kapteeni Väänäsen aloitteesta unkarilainen käy vielä kiittämässä erikseen Eteläpäätyä jään tyhjentyessä muusta joukkueesta. Koskettava hetki molemminpuolisesti sekä idolille itselleen että faneille.

En mene sanomaan, että Zoltista välttämättä koskaan tulee meidän ykkösveskaria, ei välttämättä kakkostakaan. Tarinan opetus on kuitenkin se, että suurien urheiluhetkien ei aina tarvitse liittyä voittamiseen. Eikä niiden välttämättä tarvitse olla kiedottuja tähtipelaajien ympärille. Sellainen voi olla hyvinkin sympaattisen unkarilaisen maalivahdin nousu elämään omaa unelmaansa SM-liigaan tai jopa pelkästään Mestiksen maalivahdiksi keskellä synkintä talvea. Kaikille ei ole suotu mahdollisuutta nousta Suomen juniorikoulun läpi systeemin tukemana huipulle, mutta kuinka moni suomalainen systeemin kasvatti olisi tarjonnut samanlaisia tunteita kannattajille yksittäisessä runkosarjapelissä tähän aikaan vuodesta, tai luonut joukkueeseen yhteishenkeä, joka voi kenties ratkaisevilla hetkillä kantaa todella pitkälle? Fanit rakastavat sankaritarinoita ja tämä on pieni sellainen: meidän sympaattiselta kolmosveskarilta, jossa yhdistyvät Eye of the Tiger ja lämmin sydän.

Kohti Itävaltaa,

Järvelä